Valitako vaiko eikö valita?

Tänne Ruotsinmaalle tuli muutettua ensimmäistä kertaa jo parikymmentä vuotta sitten, mutta vasta nyt meikäläinen saa käydä äänestämässä valtiopäivävaaleissa. Tai olisi tietysti saanut jo monta kertaa, jos olisi raskinut luopua leijonakantisesta, vaan Ruotsin passi alkoi tuntua kiinnostavalta vasta kun kaksoiskansalaisuus oli hyväksytty molemmissa maissa eikä enää tarvinnut valita. Molempi parempi.

Vaaleissa sen sijaan täytyy valita, siitä ei pääse mihinkään. Viimeksi taisi tulla äänestettyä presidentinvaaleissa, se oli sentään aika helppoa ainakin toisella kierroksella, kun ei ollut liian monta mistä valita. Eduskuntavaaleissa sen sijaan on aina valinnan varaa vähän liikaakin, Malmön konsulaatin seinät on tapetoitu kaikkien Suomen vaalipiirien ehdokaslistoilla, ja niistä pitää ensin valita oikea. Itse asuin Suomessa viimeksi kymmenen vuotta sitten, pari vuotta Vaasassa, joten minut on nyt ikuisiksi ajoiksi merkitty Vaasan vaalipiirin kirjoihin, vaikken Vaasan asioista tiedä yhtään mitään. Eli sopiva ehdokas piti niissä vaaleissa löytää lähestulkoon arvaamalla.

Ruotsin vaaleissa on onneksi helpompaa, kun puolueet ovat yhteisvoimin todenneet, ettei äänestäjiin voi luottaa: hehän saattaisivat valita kunnanvaltuustoon tai valtiopäiville aivan sopimattomia henkilöitä. Täällä riittää, että osaa ojentaa kätensä oikeaan suuntaan vaalihuoneiston edessä. Vaikka toisaalta, kumma juttu että niitä puolueita on niinkin monta, kun hallitusvaihtoehtoja kuitenkin näyttäisi olevan tasan kaksi: punainen joukkue tai sininen joukkue. Kuin jossakin tv-kilpailussa tai tietokonepelissä.

Tässä kyllä taitaakin olla se suurin ero Suomen ja Ruotsin parlamenttivaalien välillä: Ruotsissa hallitusneuvottelut on käyty jo ennen vaaleja. Se on tietysti helppoa, kun lähtökohtana on ikuinen totuus jonka kaikki tunnustavat: sosialidemokraatit eivät koskaan voi olla samassa hallituksessa minkään porvaripuolueen kanssa, ja mikään porvaripuolue ei voi koskaan olla samassa hallituksessa sosialidemokraattien kanssa.

Ja jos joku keskusta nyt joskus on sattunut rintamasta lipeämäänkin, niin se on vain poikkeus joka vahvistaa säännön. Jos railona aukeava blokkiraja joskus onkin ylitetty, niin enää ei ylitetä, siitä ovat kaikki vuorenvarmoja, sen takaamiseksi on tehty ihan allianssikin, sekin ihan kuin jossakin telkkarikilpailussa.

Tietysti joku voisi väittää, että näin äänestäjä tietää tasan tarkkaan millaisen politiikan puolesta äänestää ja kenen joukoissa seisoo.

(kenen joukoissa seisot?)

Yksipuoluejärjestelmää ei varmaan monikaan enää kannata edes huomattavasti Ruotsia idempänä, jos ei nyt sitten Kiinassa tai Pohjois-Koreassa. Tosiasia on kuitenkin, että kun vaihtoehtoja on tasan kaksi, niitä ei oikeastaan ole juurikaan enempää kuin yksi.

Kaksipuoluejärjestelmän maissa on nähty, että molemmat puolueet tekevät kaikkensa valloittaakseen politiikan keskikentän. Siellähän niitä liikkuvia äänestäjiä on. Vasemman laidan äänet menevät joka tapauksessa sille vähän vapaamielisemmälle puolueelle, ja oikean laidan äänet sille toiselle. Tuloksena on se, että puolueista tulee siiamilaiset kaksoset, joita ei kohta erota toisistaan mikään muu kuin puolueen tunnus: republikaanien norsu ja demokraattien aasi.

Ei siis ole mikään ihme, että Reinfeldt väittää johtavansa uutta työväenpuoluetta kun taas Perssonin vaalilupaukset kosiskelevat ennen kaikkea hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa ja puheet sosialismista ja työväenluokasta on unohdettu kuin luuranko vaatekaappiin. Ja vielä joku tietokonepelin osanottaja urkkii pöllityillä käyttäjätunnuksilla vastapelurin vaalisuunnitelmia, voidakseen sitten itse esitellä omat ratkaisunsa niihin samoihin hyvin toimeentulevan keskiluokan ongelmiin, samana päivänä, tai mieluummin päivää ennen, siitä saa lisäpisteitä.

Vaan vaikka puolueet ovat toinen toistaan samanlaisempia, kynän saa onneksi ottaa mukaan äänestyskoppiin ja ruksata ihan minkä ehdokkaan haluaa. Ihmiset kun onneksi ovat erilaisia.

(Hector: Ja kaikki tahtoo rakastaa…)

Sisuradio 19.9.2006