På svenska: Ett vardagsäventyr i Leningrad
Yhtäkkiä viinakaupan eteen ajaa kaksi pientä umpikuormuria. Tässä Vasilinsaaren Ensimmäisellä linjalla nököttävässä kellarikaupassa on harvoin mitään myytävää, tai itse asiassa ei kovin harvoin mutta vain hetken aikaa kerrallaan. Nytkin lukitut huterannäköiset kuorma-autot viinakaupan edessä herättävät heti ohikulkijoiden toiveet, ja väkijoukko alkaa kokoontua.
Kauppa on tavalliseen tapaan kiinni ja ikkunassa lappu: Votkaa ei ole. Minkäs teet, ei auta kuin ostaa taksikuskilta tai mennä illalla siihen tiettyyn kadunkulmaan josta pullon saa kaksin-kolminkertaiseen hintaan mutta jonottamatta.
Mutta ehkä sittenkin… Nuokin tuossa jo jonottavat, ehkä kannattaisi jäädä? Jono alkaa jo venyä kadunkulmaan asti, vaikka kukaan ei tiedä, mitä autoissa on.
Kuormurin kuljettaja ilmestyy haalareissaan. Jännitys tiivistyy. Kuljettaja viivyttelee hetken aikaa kuin kiusallaan mutta kaivaa sitten taskustaan riippulukon avaimen. Uteliaimmat tunkevat niin lähelle, että auton takaovea tuskin saa auki. Lopulta kuljettaja pääsee umpilavalle ja toisen kuljettajan avulla ovet saadaan levälleen.
Väkijoukko tungeksii, takaa ei näy kunnolla.
– Mitä siellä on, votkaako?
– Ei kun hedelmälimsaa.
– Ei kai vaan limsaa!
– Mitäs tässä sitten jonotetaan?
Toiveikasta
Kuljettajat yrittävät purkaa lastiaan viinakauppaan, mutta huomaavat pian tehtävänsä toivottomuuden. Limsa-auto ajetaan syrjemmäksi ja kaikkien toiveet kohdistuvat nyt toiseen kuorma-autoon, jonka sisällöstä ei vielä ole tietoa. Ensimmäisen auton tuottamasta pettymyksestä huolimatta jono sen kun kasvaa.
Kuljettajat huitovat sitkeimpiä loitommalle päästäkseen käsiksi toisen auton takaoveen.
– Siellä on votkaa!
Eturivissä alkaa olla tukalaa kun kaikki haluavat apajille.
– Hei! Nehän myyvät autosta!
– Ei täällä mitään myydä!
– Mitä se on, ei kai vain Russkajaa?
– Sanovat, että Psenitsnajaa.
– Hyvä kun ei Russkajaa, siinä on sivumakua.
– Siellä on kolmen vartin pullojakin.
Automiehet eivät juuri katsojista välitä, ovat kai nähneet ennenkin. Votkaa heijataan lavalta kellariin kori kerrallaan, portaat ovat kapeat ja niljakkaat, sade vasta päättynyt. Jono alkaa silminnähtävästi tiivistyä, toiveet kohoavat.
Lastin purku kestää kohtuullisen kauan, mutta vielä ei yleisö hermostu – votkahan on kaikkien näkyvissä. Kun puolitäysi auto on saatu tyhjennettyä kellarikauppaan, kaupan ovi pamahtaa säälimättä kiinni päin janoisten asiakkaiden naamaa.
Odotus tiivistyy
– Ne myy varmasti takakautta.
– Ei ne mitään myy, kunhan pistävät tiskin alle tutuilleen.
Kaupassa järjestellään votkakoreja pinoon. Jono puolestaan järjestäytyy entistä tiiviimmäksi, ensimmäiset jonottajat painavat jo neniään kellarinoven pieneen lasiruutuun.
Oven eteen jalkakäytävälle, hieman erilleen jonosta, ryhmittyvät viinakauppojen konkarit, enimmäkseen kolmekymppisiä rehvakkaanoloisia miehiä. Heidän ei tee mieli seisoa pian seuraavaan kadunkulmaan ulottuvassa jonossa.
– Mitä nuo tuossa seisovat, onko siinä muka jono?
– Ei niille mitään voi, pitäisi kutsua miliisi.
Kun kaupan ovi lopulta raottuu, ovelle rynnätään hartiavoimin. Oikealta jono, vasemmalta ne, joiden ei tee mieli jonottaa. Jonossa olijat menestyvät huonommin, röyhkeys ei riitä.
– Ottakaa silmälasit päästä, menevät rikki!
Menestykseikkäimmät pyrkivät kellariin jalkapallohuligaanin peräänantamattomuudella ja kuolemaa halveksien. Kellarinportaita suojaava koristeellinen peltikatto rämisee uhkaavasti kun kiilaajia yritetään torjua. Kauppa täyttyy kattoaan myöten silmänräpäyksessä. Kapeat portaat ovat täynnä sisään pyrkijöitä.
– Laskekaa ulos! Tännehän tukehtuu!
– Onko miliisiin soitettu?
– Kaupasta soittivat.
Apujoukot saapuvat
Sisään pyritään edelleen täydellä rintamalla, vaikka maltillisemmat yrittävät vakuuttaa, että kauppaan mahtuu enemmän väkeä jos ostoksensa tehneet päästetään ulos. Lopulta kaksi huvittuneen näköistä kesäasuista miliisiä saapuu kävellen.
– Kansalaiset! Päästäkää ohi!
Miliisit tunkevat pelottomasti liitoksistaan ratkeilevaan kauppaan. Toinen jää sisälle, toinen palaa portaille ohjaamaan liikennettä.
– Tältä puolen sisään, pitäkää uloskäynti vapaana. Minne te olette menossa?
– Minä olen kaupan johtaja.
Kaupan johtaja pääsee sisälle näkemään harvinaisen hetken – kaupassa on myytävää.
Miliisin suosiollisella avustuksella kaupasta alkaa yksi kerrallaan putkahdella uupuneen näköisiä mutta onnellisia asiakkaita. Kaikkien paita on liimautunut hiestä kiinni selkään – ilmastointialalla ei olla vielä Länsi-Euroopan tasolla.
– Montako pulloa ne antavat, neljäkö?
– Kolme.
– Saako kolmen vartin pulloja kaksi?
– Sai, mutta ne on loppu.
Hintaa ei kukaan kysele, se on aina sama kunnes sitä taas nostetaan. Kymmenen viisikymmentä puolen litran pullo, useimmille päivän palkka. Viidenkymmenen metrin jono seisoo kärsivällisessä odotuksessa. Ovella norkoilijat ovat häipyneet miliisin tultua, heidän paikallaan seisovat nyt kaupasta ulos päässeet tarkastamassa saalistaan, huoltojoukkue on valmiina laukkuineen.
Joillakin on olutta, se tekisi poikaa hikisen urakan jälkeen.
– Sitä myydään tuolla kadunkulmassa.
– Onko pitkä jono?
KALLE KNIIVILÄ
Kansan Uutiset, 14.7.1990
