Vadelmaveneellä sinne missä meitä ei ole

vadelmavene.jpgMiika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli pakko ostaa. Kirja kuulosti hauskalta, ja vaikutti siltä, että se voisi koskettaa ruotsinsuomalaista. Kirjan luettuani voin todeta, että se olisi voinut olla paremminkin kirjoitettu, mutta toki se ajatuksia herätti. Kai yksi ja toinen silloin tällöin kaipaa jonnekin muualle kuin sinne missä on. Ja muistuipa mieleen, että tunnen yhden ihan oikeankin suomalaisen, joka on muuttanut nimensä ruotsalaiseksi, eikä edes pidä saunomisesta.

Kirjan sankari Mikko Virtanen toteaa jo lapsena olevansa vahingossa Suomeen syntynyt ruotsalainen. Isä yrittää jarrutella pojan perverssiä taipumusta, kätkee Kalle Anka-lehdet ullakon lattialautojen alle ja peittää tussilla maitopurkin ruotsinkieliset tekstit. Vaan mikään ei auta.

Aikuisena Mikko Virtanen palvoo Olof Palmen kuvalla varustettua kotialttariaan ja opettelee ulkoa Ingmar Bergmanin elokuvaa Kohtauksia eräästä avioliitosta. Joululomaa hän matkustaa viettämään Thaimaahan, ei siksi että se on Thaimaa, vaan siksi että pala Ruotsia on vuodenvaihteessa siellä.

Lomalla hän ihailee ja vakoilee onnellisia, empaattisia ja kaikin puolin ihanteellisia ruotsalaisperheitä. Sellaisen perheen hän haluaa itselleen, ja itse hän haluaa muuttua aidoksi, syntyperäiseksi ruotsalaiseksi, jollainen hän omasta mielestään on sisäisesti ollut lapsesta asti.

Unelma toteutuu lopulta, vaikka ruumiita on pakko tehdä matkalla. Mikko Virtasesta tulee göteborgilainen Mikael Andersson, hän saa ruotsalaisen vaimonsa kanssa kaksoset – ruotsalaisen tasapuolisesti tytön ja pojan – ja muuttaa perheensä kanssa omakotitaloon.

Mutta kansankodin sosialidemokraattisessa paratiisissa on jo käärme. Naapuri ei haluakaan osallistua talotoimikuntaan vaan asentaa sen sijaan itsekkään individualistisesti varashälyttimen, kun lähitalosta on viety puutarhatonttu. Ja perheenisien kokkirinkikin lakkautetaan, kun yksityistetyn koulun keittiötä ei saa enää lainata.

Lopullisesti kulissit kaatuvat perheen joululomalla Thaimaassa, jossa menneisyys tavoittaa Mikael Anderssonin itkeskelevän ruotsalaisen poliisikomisarion muodossa. ”En minä sinua haluaisi pidättää. En edes alun perin halunnut poliisiksi vaan arkkitehdiksi”, poliisikomisario selittää, ja Mikael Andersson halaa komisariota lohduttaen.

Tätä ruotsalaisuus on. Yhteisymmärrykseen päästään vaikeissakin kysymyksissä kun maltetaan puhua tunteista. Tarjoan käsiäni rautoihin. Hän heilauttaa kättään merkiksi, ettei käsirautoja tarvita. Tämäkin suhde rakennetaan luottamukselle.

Mikael Andersson jäi kiinni valeruotsalaisudestaan, koska hänet oli nähty Allsång på Skansen-televisio-ohjelmassa, jossa hän ainoana ei laulanut mukana. Ruotsalaisessa vankilassa hän ensimmäistä kertaa yllättäen tuntee iloa suomalaisuudestaan, kun Suomi tekee maalin jääkiekko-ottelussa Ruotsia vastaan. Mikko Virtanen on löytänyt itsensä ja pääsee kärsimään rangaistustaan Suomeen.

Miika Nousiaisen kirja kertoo tietysti paljon enemmän Suomesta kuin Ruotsista. Ennen kaikkea se kertoo suomalaisten viha-rakkaus-suhteesta Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen. Suomalainen toki pitää Ruotsia vanhana sivistysmaana ja ruotsalaisia sosiaalisina, lämpiminä, puheliaina ja tunteitaan estottomasti esittelevinä – tai hölösuina turhan naurajina ja tyhminä halailijoina. Jostakin toisesta ilmansuunnasta katsottuna asiat voivat näyttää perin toisenlaisilta.

Virtasen pakkomielteenomaisessa ruotsalaisuuden palvomisessa on siinäkin jotakin perisuomalaista, se ei ole lagom. Nousiainen vain yrittää hieman liikaa olla hauska, ja kasaa kokoon hirveät kasat rekvisiittaa, puhuvia mallinukkeja ruotsalaisuusharjoituksiin ja hiekkaa olohuoneen lattialle. Paikoitellen mieleen tulee Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, jossa osin samantapaisia aineksia käsitellään lakonisemmin, ja siksi hauskemmin ja monitasoisemmin.

Päiväkirjamuotoon kirjoitetusta kirjan sivuista menee turhan rekvisiitan vuoksi yli puolet, ennen kuin Virtanen lopulta pääsee muuttamaan luvattuun maahansa. Lisäksi kirja on väliin turhan opettavainen, aivan kuin lukijan haluttaisiin pänttäävän päähänsä perusasiat Ruotsin sosialidemokraattien historiasta. Ennen puoliväliä tuli mieleen, että kirjan voisi jättää keskenkin, mutta Ruotsiin muuton myötä tarina saa taas vauhtia, ja kirja paranee loppua kohti.

Miika Nousiainen on jollakin tasolla selvästi ihastunut Ruotsiin, tai ainakin Ruotsin 70-lukuun, sellaisena kuin kirjan päähenkilö Virtanen-Andersson sen näkee. Mutta kansankotia ei enää ole, sen Virtanen huomaa viimeistään vankilassa:

Ruotsi on onnela ruotsalaisille, syntyperäisille ruotsalaisille. Maahanmuuttajat kelpaavat torimyyjiksi tai pitsaa paistamaan. Mutta oikeaa ruotsalaista identiteettiä heille ei suoda. Siksi niin moni päätyy tänne.

Täällä huomaa, että Ruotsi on yksi suuri lakaisukone. Se kone lakaisee ongelmat maton alle. Jos sinne ei mahdu, jätetään ongelmat matolle ja suljetaan silmät.

Virtanen halusi ruotsalaiseksi rakentamaan yhteistä Ruotsia, mutta kun hän pääsi perille, hän huomasi olevansa rakennusprojektissa yksin. ”Oikeastaan olin purkutyömaalla”, hän toteaa.

Tämänkin kirjan motoksi sopisi Anton Tšehovin lause: ”Siellä on hyvä, missä meitä ei ole: meitä ei ole enää menneisyydessä, ja se näyttää ihanalta.”

Lisää kirjasta: