i Suomeksi

Taistolaisuuden värejä, mustaa ja harmaata

Ilkka Kylävaara: Taistolaisuuden musta kirja
Heikki Mäki-Kulmala: Taistolaisuuden harmaa kirja

Taistolaisuuden historia on vieläkin sen verran kuuma peruna, että ennenkuin siitä rupeaa puhumaan on paras esitää jonkinlainen tuoteseloste itsestään. Jos joku ei sitä sattuisi muistamaan tai tietämään, niin taistolaisuushan oli Suomen Kommunistisen Puolueen piirissä vaikuttanut, Neuvostoliiton poliittista järjestelmää ihannoinut ääriliike, jonka poliittinen painoarvo yleisten syiden vuoksi oli jonkin verran suurempi kuin Ruotsin KPML(r):n.

Taistolaisuuden kultakautta oli 1970-luku, ja silloin meikäläinen oli vielä liian nuori hurahtamaan poliittiseen hihhulointiin, mikä ei tietenkään tarkoita ettenkö mahdollisesti olisi voinut hurahtaa jos ikä olisi riittänyt ja tilanne niin vaatinut.

Myöhemmin, 1990-luvun alussa, olin Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa, mitä joku saattaisi pitää raskauttavana tekijänä. Silloinkaan en kuitenkaan joutunut taistolaisuuden kanssa sen lähempiin tekemisiin kuin että silloin tällöin tapasin Tiedonantajan kirjeenvaihtajaa Risto Repoa, joka onnistui yhtaikaa olemaan myös hieman Tiedonantajasta oikealle sijaitsevan Suomen Kuvalehden avustajana Moskovassa. Tätä nykyä Risto Repo on muuten Suomen Tukholman-lähetystön lehdistöneuvos.

Mutta asiaan. Pitkän linjan lehti- ja viihdemies Ilkka Kylävaara, joka itsekin on vanha taistolainen, ilmoitti viime vuoden alkupuolella pyöräyttävänsä Mustan kirjan taistolaisuuden ja taistolaisten synneistä, ja pyysi liikkeessä mukana olleita lähettämään hänelle muisteloitaan. Vuosi meni, mutta kovin moni vanha taistolainen ei Kylävaaralle halunnut muistojensa arkkua avata, lieneekö syynä sitten ollut Kylävaaran maine rääväsuisena kolumnistilla Iltalehden Stadin mafia-palstalla, vaiko se syyllistämisen ilmapiiri, jota Kylävaara kirjahanketta käynnistäessään yritti lietsoa. Taistolaisuuden musta kirja kumminkin oli luvattu, ja kirja myös ilmestyi, joulukuun lopussa.

Kun monikaan vanha taistolainen ei Kylävaaran tilauksesta suostunut julkisesti ruoskimaan itseään, kirja oli täytettävä jollakin muulla. Varsin sekavassa kokonaisuudessa Kylävaara tilittää lapsuusmuistojaan, kertoo pelehtimisestään milloin minkin näköisten ja nimisten naisten kanssa ja kaataa siinä sivussa lokaa vihamiestensä niskaan. Erityisen paljon Kylävaaraa ärsyttää Arja Saijonmaa, jota hän syyttää vaikka mistä. Esimerkiksi siitä, että Saijonmaa olisi tunkenut esiintymään Olof Palmen hautajaisiin omin lupinensa ja vielä sopimattomassa asussa. Mitään asiaperusteita tällaisille väitteille ei Kylävaaran mielstä näköjään tarvita, puhumattakaan että niillä tarvitsisi olla jotakin tekemistä kirjan niinkutsutun aiheen kanssa.

Ilmeisesti omaa katkeruuttaan Ilkka Kylävaara purkaa niiden taistolaisten päälle jotka eivät hänen kehotuksistaan huolimatta suostu katumaan pahoja tekojaan julkisuudessa. Tässä pieni tyylinäyte:

Hohoo, Sokka, mitäs kun löit Kari Franckia lasilla! /—/ Muistatko kun haukuit enemmistöläisiä niin ilkeästi että siinä täytyi olla sydän mukana? Ei ihminen ole rehellinen, jos hän ei kadu. /—/ Ja kun Sokka sitten saapuu helvetin porteille ja hänet ohjataan portille KATUMATTOMAT, niin Sinikka, minkälaista porukkaa luulet siellä kohtaavasi? Ketkä historian henkilöt eivät nimenomaan ole katuneet? Eichmann, Ceausescu, Bin Laden, Berija, Rockefellerit, Rotschildit, Habsburgit? Olet totisesti hyvässä seurassa!

Paksun kirjansa sivumäärää Kylävaara on lisännyt siteeraamalla sivukaupalla Tiedonantajan vanhoja juttuja, Ben Zyskowiczin vanhoja päiväkirjoja sekä Kom-teatterin lauluja.

Ruotsinsuomalaisen taistolaisuuden asiantuntijana Kylävaaran kirjassa esiintyy Sisuradion toimittaja Jorma Ikäheimo. Ruotsin aatteellinen ilmasto on Ikäheimon mukaan vielä vuoden 1968 juoksuhaudoissa, ja sen vuoksi taistolaiset ovat täältä löytäneet mukavan turvapaikan. Kaameimpana esimerkkinä Ruotsin vasemmistopoikkeamasta Ikäheimo esittää sen, että Ruotsissa on jopa sosialidemokraatteja jotka haluaisivat pois EU:sta. Taistolaisten salaliiton Ikäheimo löytää siitäkin, että Sisuradio ei halunnut tehdä Kylävaaran kirjasta juttua ennen kuin kirja oli ilmestynyt.

Yhtä ja toista pientä kivaa ja kiinnostavaakin kirjasta tietysti perkaamalla löytyy, mutta saalis on varsin vähäinen.

Muutama suomalainen arvostelija onkin todennut, että parasta mitä Kylävaaran kirjahankkeesta syntyi oli aivan toinen kirja, Heikki Mäki-Kulmalan kirjoittama Taistolaisuuden harmaa kirja, joka sekin ilmestyi viime vuonna. Tutkija Heikki Mäki-Kulmala oli aikanaan hänkin taistolaisen opiskelijaliikkeen aktiivi, mutta nykyistä poliittista kantaansa hän luonnehtii vasemmistolaiseksi pikkuporvarillisuudeksi, mikä varmaan pätee hyvin moneen muuhunkin vanhaan taistolaiseen, eikä vain heihin.

Mäki-Kulmala innostui kirjoittamaan oman kirjansa Ilkka Kylävaaran projektin provosoimana. Mäki-Kulmalan mielestä taistolaisista yritetään nyt tehdä ihanaa mörköä, jota on mukava jälkikäteen kauhistella. ”Ei meillä ollut mitään päätösvaltaa yhteiskunnassa. Kuvitelmat vallastamme ja pahoista teoistamme ovat kasvaneet mielettömiin”, toteaa Mäki-Kulmala, joka samalla pohdiskelee, miten on mahdollista että hän ja monet muut tulivat kannattaneeksi ja ihailleeksi yhtä historian kaikkein julminta terrorijärjestelmää.

Mäki-Kulmalan kirja kannattaa lukea, se on älyllisesti rehellinen ja panee lukijankin miettimään.

Kalle Kniivilä
Sisuradio 6.2.2005