i Suomeksi

Mitä hyötyä esperantosta muka on?

Tuli kirje Sarajevosta, Kroatian ja Ruotsin kautta. Kuoressa on kroatialainen joulupostimerkki, palautusosoitteeksi on merkitty Zagreb – Sarajevoon ei posti kulje.

Kirjeen on lähettänyt Senad Colic, sarajevolainen esperantisti, sähköteknikko. Senad kiittää ruokapaketista, jonka lähetin tammikuussa 1994. Paketti on minulta jo melkein unohtunut. ”Lapset ilahtuivat kovasti paketista makeisten takia, niitä on sodan aikana vaikea hankkia.”

Senad kertoo, että Sarajevon radio on jälleen pystynyt aloittamaan esperantonkieliset radiolähetyksensä, jotka sodan vuoksi ovat olleet keskeytyksissä. Lähetin on heikko, Suomeen saakka ohjelmat tuskin kuuluvat, mutta Senad lähettää hiilipaperikopion yhden lähetyksen käsikirjoituksesta.

”Toimitukseen on tullut hyvän uuden vuoden toivotuksia postitse ja varsinkin puhelimitse monilta kuuntelijoilta ja ystäviltä. Emme voi vastata kaikille erikseen, mutta kiitämme muistamisesta ja toivotamme puolestamme hyvää vointia ja menestystä uutena vuonna 1995.” Kukahan niitä toivotuksia enemmän tarvitsee?

Televisioon turtuu. Sarajevon pommitus ja Groznyin rauniokasat eivät enää tunnu missään. Ei Groznyikaan, vaikka presidentinpalatsin olen sentään nähnyt sisältäkin ja istunut saman pöydän ääressä Dudajevin kanssa. Mutta kirje saa kyynelet silmiin, vaikka en ole kirjoittajaa koskaan tavannut.

* * *

Useimmat esperantistit eivät oma-aloitteisesti kerro kenellekään osaavansa esperantoa, ja siihen joukkoon kuulun myös minä. Jos esperanton kuitenkin tulee maininneeksi, monet toki ovat kiinnostuneita. Vähintään yhtä yleistä kuitenkin on ylimielisen huvittunut suhtautuminen. ”Mitä hyötyä siitä on? Eihän sitä kukaan puhu!”.

Tuntuu tyhjänpäiväiseltä lähteä vakuuttelemaan epäilijöitä. Mieluummin pitää suunsa kokonaan kiinni, ja säästyy siltä tuloksettomalta vaivannäöltä. Mutta kotona meillä puhutaan esperantoa, ja kaksikuiselle Villellekin sitä tulee puhuttua, vaikka yhteinen päätös on, että minä puhun pojalle suomea.

Kun sarajevolainen Senad kertoo meidän omalla yhteisellä kielellämme makeisia kaipaavista lapsistaan ja kymmenen kuukautta matkalla olleesta ruokapaketista, etäisyyden ja valtionrajojen merkitys katoaa. Pitkittymisensä vuoksi jo lähes unohtunut sota ja piiritys alkavat jälleen tultua siltä mielettömyydeltä, jota ne ovat.

Mutta mitään hyötyä esperantosta ei toki ole. Siinä ovat skeptikot oikeassa – haittaa vain, taas tulee turhaan ajateltua maailman järjettömyyttä.

* * *

Tänään tulee toivon mukaan käväisemään Vaasassa moskovalainen Andrei, jolla on työasioita Helsingissä. Moskovan-aikana Andrei oli ystävistä läheisimpiä, mutta viimeksi kuluneena vuotena on tullut pidetyksi yhteyttä lähinnä sähköpostitse.

On hauska tavata pitkästä aikaa – nyt saa Andrei maistaa suomalaista kansanruokaa, makkaralenkkiä saunan jälkeen. Andrei on tietysti esperantisti, samoin kuin useimmat muutkin Moskovan-ystävämme, joille hän on luvannut tuoda kuvia Villestä.

* * *

Tampereelle kokoontuu heinäkuussa kolmisentuhatta ihmistä eri puolilta maailmaa tekemään täysin hyödyttömiä asioita – kuuntelemaan esperantonkielistä rokkia, tapaamaan tuttuja, käymään esperantonkielisissä teatteriesityksissä, kuuntelemaan luentoja ja tietysti katsomaan nähtävyyksiä.

Mutta pian maailmankongressi unohtuu, ja kysymys on jälleen: ”Miksi? Eihän sitä kukaan puhu!”. Paras pitää suu kiinni.

KALLE KNIIVILÄ
Kansan Uutiset, maaliskuu 1995