i Suomeksi

Putinin väki kaipaa Neuvostoliittoon

Tässä näytteeksi luku juuri ilmestyneestä kirjastani Putinin väkeä. Kirjan on julkaissut kustannusyhtiö Into, ja tämä luku on julkaistu myös Kansan Uutisissa 1.8.2014. Kirjaa myy esimerkiksi Adlibris, ja sähkökirjakin on tulossa. Ett kapitel på svenska finns här.
Ĉapitro en Esperanto ĉi tie.

Preobraženka

Преображенская площадь 1992

Vuosi on 1991. Neuvostoliitto on hajoamassa. Paikka on vähän Moskovan keskustasta pohjoiseen, Preobraženskaja ploštšad -metroaseman tuntumassa. Preobraženka on kohtalaisen hyvinvoiva osa kaupunkia. Minä olen Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtaja, viimeinen sellainen, vaikka sitä en vielä tiedä. Tähystän työhuoneeni ikkunasta näkyvää kerrostaloa, joka on harmaampi kuin muut. Se on salainen sotilaskohde. Niitä tavataan sanoa postilokeroiksi, niillä kun ei ole muuta osoitettakaan kuin postilokeron numero. Vasta useita vuosia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen piirteettömään julkisivuun ruuvataan kyltti. Siitä käy ilmi, että olimme asuneet Pitkän matkan radioyhteyden tieteellisen tutkimuskeskuksen naapurissa.

Matalammassa, kellertävässä tiilirakennuksessa postilokeron oikealla puolella, metron portaiden vieressä, on katutasossa useita myymälöitä: leipomo, lahjatavarakauppa ja pahanhajuinen ruokakauppa, jossa on kaksi osastoa. Jos sattuu olemaan onnea, kaupasta voi ostaa lihaa, tai perunaa, tai juureksia.

Kalasäilykkeitäkin hyllyillä myymälätiskin takana näkyy – mikään valintamyymälä tämä ei ole, yrmeät myyjät seisovat barrikadinsa takana ja huutavat estoitta asiakkaille, jos näillä ei satu olemaan tasarahaa, jos tavara ei tyydytä asiakasta, tai jos muuten vain sattuvat olemaan sillä päällä kuin yleensä ovat. Jos haluaa ostaa jotakin, on seisottava kolmessa jonossa: ensin jono vihannestiskille, missä ostos punnitaan, sitten kassalle maksamaan sopiva määrä kopeekoita, ja sitten takaisin tiskille kuitin kanssa tavaraa hakemaan. Joskus, kun ostettavaa on, nämä kolme kiemurtelevaa jonoa voivat täyttää koko kaupan. Sotaveteraanit pääsevät jonon ohi.

Framför spritbutiken i LeningradMaidosta on pulaa, varsinkin makeasta, tiivistetystä purkkimaidosta. Eräänä päivänä sitä kuitenkin sattuu olemaan kaupassa, mutta myyjä ei suostu luopumaan purkista, ellen osta myös pussillista vihreitä vietnamilaisia kahvipapuja, joita en halua. Haluanko kolme purkkia tiivistettyä maitoa? Toki, mutta silloin on ostettava myös kolme pussia vihreitä kahvipapuja, vaikken edes juo kahvia.

Neuvostoliittolaiset ystävät vain nauravat, kun kerron ihmetellen vihreistä kahvipavuista. Sen on ”nagruzka”, he kertovat. Tavallinen temppu, kun kauppa haluaa eroon tavaroista, joita kukaan ei osta. Silloin ne myydään kytkykauppana jonkin halutun tavaran kanssa. Niistä tulee nagruzka, lisäkuorma. Siinä koko suunnitelmatalous lyhyesti selitettynä.

Moskovalaisilla on silti hyvät olot. Maaseudulla peruselintarvikkeitakin on jo pitkään säännöstelty. ”Mikä on pitkä, vihreä ja haisee makkaralta?” kysytään vanhassa neuvostoaikaisessa moskovalaisvitsissä. Se on tietysti juna Tulaan, joka on täynnä pääkaupungin kauppoja tyhjentäneitä maalaisia matkalla takaisin kotiin saaliinsa kanssa. Mutta nyt, kun neuvostoaika lähenee loppuaan, juna ei enää haise makkaralta, se on vain pitkä ja vihreä. Makkara jää Moskovaan. Kaupassa asiakkaiden täytyy näyttää ostoskortti josta käy ilmi, että sen haltija on kirjoilla pääkaupungissa.

Mutta vaikka maalaisten rynnäkkö on torjuttu, kauppojen hyllyt alkavat tyhjentyä Moskovassakin. Eräänä päivänä pahanhajuisen kaupan tiskin takaa löytyy vain etikkaa ja piparjuuritahnaa, ei mitään muuta. Lasiset piparjuuripurkit on pinottu kauniisti hyllyyn, mutta ne harvat asiakkaat, jotka kurkistavat sisään, kääntyvät heti kannoillaan.

Preobraženkan toriNeuvostoliiton suunnitelmatalous on romahtanut. Valtion ohjaaman maatalouden ikuinen kriisi ja perin pohjin vanhentunut teollisuus ovat saaneet pyörät pyörimään yhä hitaammin. Koneisto on silti pysynyt käynnissä öljyn ja kaasun viennistä saatujen tulojen avulla. Kun tsaarinaikainen Venäjä oli viljan suurviejä, Neuvostoliitosta on tullut täysin riippuvainen sen tuonnista. Ja nyt viljan maailmanmarkkinahinta nousee samalla kun öljyn hinta laskee. Neuvostoliiton valtion kassakirstun pohja alkaa häämöttää.

Maan hajotessa liitoksistaan ensin Neuvostoliiton ja sitten Venäjän johto tekee parhaansa, jotta kansalaisilla olisi jotain syötävää. Leningradissa on viljaa vain viikoksi, varoittavat uudet, vapaat lehdet suurin kirjaimin. Syyskuussa 1991 Leningrad muuttaa nimensä Pietariksi. Joulukuussa Neuvostoliitto lakkaa olemasta.

Venäjän uusi hallitus ottaa lisää ulkomaista lainaa elintarvikkeiden tuontiin, mutta käy niinkin, että viljalaivoja ei päästetä lähtösatamasta, koska rahtiin ei ole riittänyt rahaa. Lopulta asiat ovat niin huonosti, että Venäjä tarjoaa Uudelle-Seelannille muutamaa hävittäjäkonetta ja atomisukellusvenettä maksuksi maitotuotteista. Tarjousta ei hyväksytä.

Samoin kuin valtio, myös tavalliset kansalaiset saavat markkinatalouden šokkihoitoa. Kauppojen jonot häviävät yhdessä yössä, kun hinnat vapautetaan. Hyllyt täyttyvät kaikesta, mitä ennen löytyi vain tiskin alta. Yksi toisensa jälkeen Preobraženskaja ploštšadin metron sisäänkäynnin viereen ilmestyy suklaapatukoita, alkoholijuomia ja muuta tuontirihkamaa myyviä kioskeja.

LehtikioskiKaupassa käydään kuin museossa, vitsailevat moskovalaiset happamasti keväällä 1992. Vitriiniin voi kurkkia nähdäkseen tavaroita, joita joskus oli joka kodissa. Sitten mennään kotiin, ja tavarat jäävät kauppaan. Päivä päivältä hinnat nousevat. Palkat eivät pysy perässä, jos niitä edes maksetaan.

Pari kilometriä pohjoiseen meidän metroasemaltamme on urheilukenttä, jossa joka viikonloppu pidetään ”myyntinäyttely” avoimen taivaan alla. Tarjolla on ensin kaikenkarvaista taidetta ja matkamuistoja, pian kaiken lajin kapineita. Kun Boris Jeltsin tammikuussa 1992 allekirjoittaa asetuksen kaupankäynnin vapaudesta, kaupustelijoita ilmestyy joka paikkaan.

Urheilukentän omistavan liikuntakorkeakoulun johto ymmärtää, mistä nyt tuulee, ja vuokraa alueen eniten tarvitseville. Muutamassa vuodessa tästä tulee koko entisen Neuvostoliiton suurin markkinapaikka. Tänne virtaa halpaa tavaraa Turkista, Kiinasta ja koko entisestä neuvostoimperiumista.

Ensi alkuun tavarat tulevat valtavissa vahakangaskasseissa, joita raahaavat keski-ikäiset naiset. Heidän miehensä yrittävät epätoivoisesti roikkua kiinni turvallisissa ja ennen arvostetuissakin valtiollisissa työpaikoissaan, vaikka palkka ei enää riitä mihinkään. Naisten on pakko keksiä jotain saadakseen ruokaa pöytään, ja niin he tekevätkin. He jättävät vanhat työpaikkansa ja heistä tulee ”tšelnoki”, sukkuloita. He sukkuloivat edestakaisin ja täyttävät Tšerkizovski-basaarin tavaroilla. Heidän kollegansa Venäjän maaseudulta täyttävät täällä omat vahakangaskassinsa, matkustavat takaisin kotiin ja myyvät tavarat voitolla.

*

P1110813Moskovalaisten asiat ovat aina olleet paremmin kuin maalaisten. Lähes aina paljon paremmin. Mutta myös niille, jotka olivat onnistuneet saamaan turvallisen, valtiollisen työpaikan Moskovassa, kävi huonosti, kun koko valtava neuvostovaltio teki konkurssin ja katosi vuoden 1991 lopussa.

Larisa Alimova on kuusissakymmenissä ja työskentelee Venäjän valtiollisessa keskusnuortenkirjastossa Bolšaja Tšerkizovskaja -kadulla, noin sata metriä tornitalosta jossa me joskus asuimme. Hän sai ensimmäisen työpaikkansa täältä vuoden 1972 lopulla, ja ensimmäisistä kahdesta vuosikymmenestä hänellä on vain hyviä muistoja. Hän oli itse kommunistisen puolueen nuorisojärjestön Komsomolin puheenjohtaja työpaikalla.

– Tietysti kirjasto oli siihen aikaan ideologinen laitos, tehtävänä oli kasvattaa nuoria kommunistiseen maailmankatsomukseen. 1970-ja 80-luvut olivat kirjastolle hienoa aikaa, silloin luotiin koko Neuvostoliittoon nuortenkirjastojen verkosto, ja meillä oli valtavasti kävijöitä. Kirjasto pidettiin auki kymmeneen illalla, ja eteisessä jonotti väkeä odottamassa paikkaa lukusalissa.

Itse muistan kirjaston lähinnä rivinä pölyisiä ikkunoita likaisenharmaan neuvostoliittolaisen asuintalon alimmassa kerroksessa. Tästä kuljin ohi postiin mennessäni. Mutta se oli 90-luvun alussa, ja silloin ajat olivat huonot, kertoo Larisa Alimova.

– Se vuosikymmen on kuin pois pyyhitty minun elämästäni täällä. Lähdin kirjastosta, koska se oli niin huonossa hoidossa. Mikään ei toiminut, henkilökunnalla ei ollut aikaa eikä voimia kirjastotyöhön, heillä oli muita huolia. Tässä maassa oli silloin vaikea elää, ja he yrittivät saada omia asioitaan järjestykseen.

Kirjastonhoitajan työstä ei Neuvostoliitossakaan maksettu hyvää palkkaa, mutta vielä 80-luvun lopulla rahaa kuitenkin oli riittävästi.

P1110820Kirjastohenkilökunta söi usein lounasta ravintola Moldavijassa, kirjaston vieressä olevan ruman, neliönmuotoisen betonilaatikon toisessa kerroksessa. Ravintolan pienestä konditoriasta laatikon ensimmäisestä kerroksesta ostin itse silloin tällöin voikreemillä päällystetyn täytekakun, kun odotimme vieraita. Vispikermaa Neuvostoliitossa ei ollut. Mutta sitten kaikki muuttui.

– Tietysti me kaikki olimme surullisia, kun Neuvostoliitto hajosi, ja olemme ehkä yhä vielä, meillä on niin rakkaita muistoja siltä ajalta. Miten vapaasti kaikkialle maahan pääsi matkustamaan, kaikki oli niin yksinkertaista! Me matkustimme lomalle Gruusiaan monta kertaa, Azerbaidžaniin, Keski-Aasiaan. Sellaisia valoisia nuoruudenmuistoja. Ja nyt ne ovat vain muistoja.

Larisa Alimova ei heti muista, minä vuonna Neuvostoliitto oikein hajosi. Oliko se 1995? Ei, 1991. Mutta sen hän muistaa, että hinnat nousivat, vaikka hän itse selvisikin kohtalaisen hyvin, koska hänen isänsä oli kenraali ja pystyi tukemaan häntä.

– Meillä ei enää ollut varaa mennä lounaalle ravintola Moldavijaan. Lomalla ei enää voinut matkustaa mihinkään. Kaikki oli rempallaan, kun monien kirjaston työntekijöiden piti löytää sivutuloja toisesta työstä. Pahinta oli kyllä 90-luvun loppupuolella, sen jälkeen asiat ovat taas olleet paranemaan päin. Ainakaan viimeisinä viitenä vuotena kukaan ei enää ole tarvinnut toista työtä.

*

Elokuussa 1998 uuden Venäjän talous romahti täydellisesti. Valtio ei enää pystynyt maksamaan valtavan ulkomaanvelan korkoja, pankkeja meni nurin, piensäästäjät menettivät rahansa jo toisen kerran kymmenen vuoden sisällä, ja ruplan arvo romahti kolmasosaan entisestä parissa päivässä.

31. joulukuuta 1999 Venäjän ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin perui uudenvuodenpuheensa. Sen asemesta hän piti kyynelöivän jäähyväispuheen, jossa hän pyysi Venäjän kansalta anteeksi sitä, etteivät toiveet olleet täyttyneet. ”Pitäkää hyvää huolta Venäjästä”, hän sanoi pääministerilleen Vladimir Putinille, jolle hän siirsi vallan.

Myöhemmin samana iltana Putin piti ensimmäisen uudenvuodenpuheensa koko kansakunnalle. Hän sanoi, että vallansiirto oli tapahtunut täysin perustuslain kaikkien säännösten mukaisesti, vakuutti, ettei valtatyhjiötä missään vaiheessa ollut syntynyt, ja varoitti kaikista yrityksistä ottaa laki omiin käsiin. Sitten hän lupasi, että uuden Venäjän perusteet – yksityisomistuksen suoja, demokratia ja sananvapaus – olisivat jatkossakin valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Sanottuaan muutaman kauniin sanan myös Venäjän ensimmäisestä presidentistä hän puhui suoraan koko Venäjän kansalle, joka oli kokoontunut televisioidensa ääreen odottamaan Kremlin kellojen kahtatoista lyöntiä:

– Rakkaat ystävät! Uuteen vuoteen 2000 on vain muutama sekunti. Hymyilkäämme läheisille ihmisille. Toivottakaamme toisillemme onnea, lämpöä ja rakkautta. Nostakaamme lasimme Venäjän uudelle aikakaudelle. Rakkautta ja rauhaa kaikkiin koteihin, terveyttä vanhemmillemme ja lapsillemme! Toivotan teille hyvää uutta vuotta! Hyvää uutta vuosisataa!

Lasia Putinilla ei ollut, toisin kuin hänen edeltäjällään.

Kahdentoista kellonlyönnin jälkeen lähetys päättyi uuden Venäjän kansallishymniin, Mihail Glinkan sanattomaan sävelmään. Viimeistä kertaa. Ennen kuin vuosi oli mennyt, Vladimir Putin oli ehtinyt viedä läpi Groznyin verisen valloituksen, tulla valituksi presidentiksi ja palauttaa mahtipontisen, neuvostoaikaisen kansallislaulun – tosin uudella tekstillä, jossa Lenin on vaihdettu Jumalaan ja ”neuvostotasavaltojen ikuinen liitto” on korvattu sanoilla ”Venäjä, pyhä valtakuntamme”.

Sananvapauden lopettaminen valtakunnallisilla tv-kanavilla ja suuryrittäjien omaisuuden ottaminen valtiovallan suojelukseen kesti hieman kauemmin, mutta ei sekään kohdannut sanottavaa vastarintaa. Kun valtiojohtoinen Gazprom otti haltuunsa hallitusta kritisoineen tv-kanava NTV:n vuonna 2001, protestit olivat pienimuotoisia, ja monet olivat tyytyväisiä, kun Venäjän rikkain mies, Mihail Hodorkovski, vangittiin vuonna 2003. Mullistusten hallitsema 90-luku oli johtanut siihen, että muutamista oli tullut äärettömän rikkaita mutta muista vain entistä köyhempiä, ja ”demokratia” oli nyt vain ruma sana, joka usein väänneltiin muotoon ”dermokratia”, paskavalta. Useimmat venäläiset olivat tyytyväisiä, kun maahan taas saatiin vähän kuria ja järjestystä, varsinkin kun talouskin näytti olevan paranemaan päin. Putin sai runnottua läpi ne välttämättömät verouudistukset, joille Boris Jeltsin ei koskaan saanut riitaisan parlamentin hyväksymistä. Hän sai vetoapua ruplan alhaisesta vaihtokurssista, joka teki tuotantoteollisuudesta taas kannattavaa Venäjällä, ja öljyn vientihinnan nopeasta noususta, joka lisäsi valuuttatuloja rutkasti. Putinin valtaannousun jälkeen Venäjän bruttokansantuote on reaalihinnoissa laskien lähes kaksinkertaistunut, ja sen useimmat venäläiset tietysti huomaavat lompakoissaan, vaikka osa rahasta kavalletaankin vallanpitäjien taskuun tai kulkeutuu ökyrikkaiden ylellisyyksiin.

– Putinin vahvan kannatuksen takana on se, että todella monien elinehdot ovat 2000-luvulla parantuneet Venäjällä. Useimmissa maissa poliitikkojen arvostus riippuu siitä, miten ihmisten taloudellinen tilanne on muuttunut, eikä Venäjä ole mikään poikkeus, sanoo professori Vladimir Gelman.

Moskva CityHän kuvailee Venäjää autoritaariseksi yhteiskunnaksi, jossa häikäilemättömät ryhmittymät ovat rohmunneet itselleen vallan, ja demokratian instituutiot on vääristetty muotoon, jossa ne takaavat vallanpitäjien pysymisen vallan kahvassa. Siksi hänellä ei ole edessään loistavaa tulevaisuutta Venäjän tutkijayhteisön valtiojohtoisessa osassa. Tapaan hänet Helsingissä, mistä hän on saanut toisen professorinviran Helsingin yliopiston Venäjän-tutkimusta harjoittavassa Aleksanteri-instituutissa.

– Täällä on valtavasti venäläisiä turisteja. Joskus sattuu, että turistit kysyvät minulta tietä kehnolla englannillaan. Kun vastaan venäjäksi, he kyllä hämmästyvät, sanoo Vladimir Gelman naurahtaen.

Venäläisten turistien määrä rikkoo jatkuvasti uusia ennätyksiä. Vuonna 2013 Suomessa kävi yli kymmenen miljoonaa Venäjän kansalaista. Helsingin keskustan venäläiset turistilaumat ovat vielä yksi merkki siitä, että ainakin suurkaupunkien keskiluokka on Venäjällä saanut enemmän rahaa käyttöönsä. Mutta talouskasvu voi myös aiheuttaa Putinille ongelmia.

– Kun ihmisten elintaso paranee, myös heidän odotuksensa kasvavat. He eivät enää halua vain parempia palkkoja, jossakin vaiheessa he alkavat haluta myös paremmin toimivan valtion. Nämä odotukset johtivat Moskovan ja muidenkin kaupunkien suuriin mielenosoituksiin. Siinä vallanpitäjät tavallaan kampittivat itsensä.

P1110856Nyt protestiaalto näyttää olevan ohi, ja Vladimir Gelman uskoo, että Venäjän hiljaisen enemmistön tuki Putinille jatkossakin riippuu pääasiassa talouskasvusta. Jos Putin todella pystyy täyttämään vuoden 2012 presidentinvaalien alla antamansa lupaukset, on odotettavissa, että enemmistö venäläisistä haluaa hänen johtavan maata tulevaisuudessakin.

Mutta oikeastaan on vaikea tietää, mitä mieltä venäläiset todellisuudessa ovat vallanpitäjistä, koska mielipidemittaukset kertovat vain sen, mitä he sanovat, eivät sitä, mitä he ajattelevat, sanoo Vladimir Gelman.

– Tämäkään ei ole mikään erityinen venäläinen ilmiö. Ne, jotka vastaavat mielipidetiedusteluihin epädemokraattisesti hallituissa maissa, puhuvat tietoisesti muunneltua totuutta. Nyrkkiä pidetään taskussa ja kyselijöille sanotaan jotain muuta kuin ajatellaan.

Suuressa mielipidetiedustelussa vuoden 2012 presidentinvaalien alla sosiologit muotoilivat samoja kysymyksiä usealla eri tavalla saadakseen paremman käsityksen vastausten totuudellisuudesta. Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että lähes kolmasosa niistä, jotka sanoivat aikovansa äänestää Putinia, ei puhunut totta joko he aikoivat äänestää toista ehdokasta, tai sitten he eivät todellisuudessa vielä olleet päättäneet, ketä äänestäisivät.

– Emme voi koskaan tietää, mitä ihmiset ajattelevat. Politiikassa tärkeää on se, miten he äänestävät. Niin kauan kuin he äänestävät Putinia, he käytännössä tukevat häntä, vaikka syy olisikin se, että vaihtoehtoja ei ole, sanoo Vladimir Gelman.

P1110744Hänestä venäläinen äänestäjä suhtautuu Putiniin kuin palkkatyöläinen työhönsä, jossa ei oikein viihdy.

– Kuvittele, että sanot itsesi irti ja alat etsiä toista työtä. Ehkä mitään työtä ei löydykään. Tai sitten löydät työpaikan, joka on entistä huonompi. Silloin on yksinkertaisinta pysyä siinä työssä, joka sinulla jo on. Todella monilla ihmisillä on sellainen työ. Ja todella monet käyttäytyvät poliittisilla markkinoilla samoin kuin työmarkkinoilla. Jos vaihtoehdot eivät vaikuta realistisilta, on paras pitää kiinni siitä, mikä sinulla jo on, vaikket olisikaan hirveän ihastunut siihen.

Putinin politiikan avainsanana on jo pitkään ollut vakaus. 90-lukua on jatkuvasti käytetty kauhuesimerkkinä siitä mitä tapahtuu, jos vakaus horjahtaa. Ja taktiikka toimii, sillä useimmat ihmiset haluavat minimoida riskit elämässään, sanoo Vladimir Gelman.

– Erityisesti tämä koskee niitä, jotka ovat itse kokeneet 90-luvun ja tietävät, että perustavaa laatua olevat muutokset yhteiskunnassa vaativat monimutkaisen ja tuskallisen prosessin läpikäymistä. Miksi pitäisi ottaa se riski?

*

P1110811Nuortenkirjastossa Bolšaja Tšerkizovskaja -kadulla Moskovassa Larisa Alimova voi jälleen olla ylpeä työpaikastaan.

Palkat, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat naurettavan huonoja, ovat nyt moninkertaistuneet. Peruspalkka on 13.000 ruplaa, ja kaikkine lisineen kokeneen kirjastonhoitajan kuukausiansio voi nousta 30.000 ruplaan. Se vastaa tosin vain noin 650:tä euroa, mutta Venäjällä se on hyvä palkka.

Mutta tärkeintä ei sittenkään ole raha vaan se, että kirjasto on onnistunut houkuttelemaan kävijät takaisin.

– 90-luvulla monet täällä olivat töissä vain muutaman tunnin päivässä ja menivät sitten muualle ansaitsemaan rahaa. Nyt ei kenenkään tarvitse tehdä niin, kaikki ovat kokopäivätyössä, ja täällä tehdään kahta vuoroa. Kävijämäärät ovat nousseet roimasti, ja ovet pidetään auki iltakymmeneen, ihan niin kuin 70-luvulla, sanoo Larisa Alimova.

Kirjasto on äskettäin peruskorjattu valtion rahoilla. Mitään ei ole jäljellä 90-luvun pölyisestä neuvostolaitoksesta. Keltaisella, sinisellä ja punaisella koristellut lasiovet aukenevat automaattisesti, eikä kukaan kysele sisääntulijalta kirjastokorttia. Seinät on maalattu iloisin värein, ja korkeat ikkunat avautuvat vihreälle sisäpihalle, jossa rivi kiiltäviä henkilöautoja seisoo pysäköitynä asukkaiden autopaikoille – kirjasto on tavallisen asuintalon pohjakerroksessa. On aamupäivä, ja tietokonesalin kymmenestä koneesta kahdeksan on vapaana. Mangahuoneessa pari teini-ikäistä poikaa istuu nojatuoleissa ja lukee sarjakuvia. Tämä olisi yhtä hyvin voinut olla uusi suomalainen kirjasto.

– Meillä on avoin langaton verkko koko kirjastossa, monet tulevat tänne omien tietokoneidensa kanssa,

Larisa Alimova kertoo ylpeänä.

P1110806Sitten hän näyttää lainausautomaatin ja oven ulkopuolella olevan palautusautomaatin, jonka luukku aukeaa, kun kirjastokorttia heilauttaa sen edessä.

Pää on vähän pyörällä. Asuinhan minä täällä joskus, mutta aika oli toinen ja maa myös. Avoin verkko? Mangahuone?

Suurin piirtein tässä oli lehtikioski, jonka vieressä jonotin ensimmäisiä vapaita sanomalehtiä elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen, kun poikkeustilakomitean sensuuriasetus oli peruttu. Kun katson oikealle, näen, että harmaanankea neuvostoravintola Moldavija on kadonnut. Rakennuksessa on nyt kahvilaketju 123, siisti italialaistyyppinen ravintolaketju Il Patio, hampurilaisravintola Burger Club sekä sushiketju Planeta Sushi. Moskovalaiset ovat hulluina sushiin, missään muualla maailmassa en ole nähnyt yhtä paljon sushiravintoloita.

Kadun toisella puolella selviää, että vanha ruokakauppamme on luonut nahkansa ja saanut hienon, hyvin varustetun viiniosaston. Juuri täällä vähän muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttinut äreä myyjä syksyllä 1991 karjui minulle niin, että koko tyhjänpuoleinen lukaali raikui, kun uskaltauduin toistamaan kysymykseni. En ollut heti ymmärtänyt, minkälaista viiniä tiskin taakse yllättäen ilmestyneet pullot oikein sisälsivät.

P1110792– Väkevää viiniä! Johan minä sanoin!

Entinen leipäkauppamme on muuttunut aivan tavalliseksi pieneksi valintamyymäläksi, jonka hyllyiltä löytyy kaikkea mitä mieli tekee. Ja kakkutiskin myyjällä on tarjolla kymmentä eri lajia tuoreita täytekakkuja. Oven vieressä seisoo kolme nykyaikaista maksuautomaattia, joilla voi ladata rahaa kännykkäänsä, maksaa vuokransa tai jättää kulutusluottohakemuksen.

Kun menen ovesta ulos, huomaan, että valintamyymälöiksi muutettujen leipäkauppojen ketjulla on sopiva nimi: Gorod izobilija. Runsauden kaupunki.


Ote Kalle Kniivilän kirjasta Putinin väkeä. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämä luku on julkaistu myös Kansan Uutisissa 1. elokuuta 2014. Kirjan on kustantanut Into. Kirjaa myyvät kustantajan lisäksi kaikki hyvin varustetut kirjakaupat ja netissä ainakin Adlibris sekä CDon.com.