i Suomeksi

Jostakin kotoisin

På svenska

Kuka minä oikein olen, mistä minä tulen, ja mistä tämä tyhjä tunne rinnassa? Kysymykset ilmestyvät Oiva-pojan syntymän jälkeen, eivätkä päästäneet otettaan rockmuusikko Kai Latvalehdosta. Niitä ei saanut katoamaan. Ei ainakaan ennen kuin hän istui isänsä viereen Mercedes-Benz-merkkiseen aikakoneeseen.

Osa vastauksista löytyy Kai Latvalehdon lapsuuden kaupungista Göteborgista.

Ei sitten mistään kotoisin. Niinhän suomeksi on tapana sanoa, kun juttu on mitäänsanomatoman kehno ja tyhjänpäiväinen, silkkaa silppua. Jos ihminen ei ole oikein mistään kotoisin, asiat ovat huonosti.

Suurin piirtein siltä Kai Latvalehdosta tuntuu elokuvan alussa. Ei hän mikään oikea suomalainenkaan ole. Ingen riktig finne on filmin nimi ruotsiksi. Suomeksi se on Laulu koti-ikävästä. Ehkä hän kaipaakin kotiin – mutta minne? Kai Latvalehdolla oli ikää kaksi vuotta kun hänen perheensä muutti Oulusta Göteborgiin. Ei häneltä kukaan kysynyt.

Kun Kai oli kolmentoista, hän itki ja huusi kaksi viikkoa, niin paljon kuin ääntä lähti. Mutta ei siinä itku auttanut. Oli päätetty muuttaa takaisin mummolan maahan, kesälomamaahan, jossa Kai ei tuntenut ketään. Ja niin siinä kävi.

– Missä me kaikki oikein olemme? Meitä on täällä Ruotsissa vähintään satatuhatta, ja samanverran lisää Suomessa, mutta me olemme näkymättömiä, sanoo Kai Latvalehto Ruotsin radion Göteborgin toimituksen haastattelussa.

Ohjelma on suomenkielinen, ja Latvalehto puhuu leveää Oulun murretta. Tunnistan sen helposti, sillä Oulussa minä itse aloitin koulunkäynnin. Eikä se ole ainoa asia joka tuntuu tutulta.

Ajatus dokumenttielokuvasta oli Kai Latvalehdon – mutta ei hän ollut tarkoittanut, että se kertoisi hänestä itsestään. Hän oli huomannut että monilla nuorilla ruotsalaisilla rockmuusikoilla ja laulajilla on juuret Suomessa – he ovat toisen polven ruotsinsuomalaisia, aivan kuten hän itsekin, sattuvat tosin asumaan Ruotsissa.

Etkö tekisi heistä elokuvan, hän kysyi kaveriltaan, elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselta.

Mikäpä siinä, ajatteli Ronkainen. Mutta pääroolin saivatkin Kai Latvalehto ja hänen kaipuunsa. Suuren sivuroolin sai ruotsinsuomalainen musiikki – siitä tuli Kai Latvalehdon elämän ääniraita. Kappaleet ovat 1970-luvun historian hämärästä kaivetulta kokoelmalevyltä ”Siirtolaisen tie”.

Oveluus on siinä, että Ronkainen on pannut nuoret ruotsinsuomalaiset muusikot esittämään heidän sorretujen, solvattujen ja koti-ikäväisten vanhempiensa sukupolven kyyneleisiä lauluja. Love Antellin Östermalmin korostuksella laulettu suomi on jännä kontrasti roskisdyykkarista kertoville sanoille. Tumma Darya Pakarinen hymyilyttää tangollaan liinatukkaisista Suomen tytöistä – ja kenenpä ruotsinsuomalaisen silmät eivät kostuisi kun Anna Järvinen laulaa koti-ikävästä ja kaipuusta äitiensä kieleen?

Sillä koti ei ole vain paikka, se on myös kieli, sanoo Kai Latvalehto itse SVT:n haastattelussa. Nyt hän puhuu Göteborgin murretta, lapsuutensa kieltä, joka oli unohtunut vintille pölyttymään pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Kai tapaa Göteborgissa kaksi lapsuudentoveriaan, Timpan ja Stissen, he puhuvat ruotsia, göteborgia. Suomea he puhuivat koulussa, kun siellä piti kuulua jonnekin. Eihän sitä mikään oikea ruotsalainen ollut, sanoo Timppa. Vaan ei oikein suomalainenkaan. Ei kuuluttu sinne eikä tännekään.

Tyhjä tunne rinnassa on Timpalle tuttu juttu. Mutta ei sille oikein mitään voi – pitää vain oppia elämään sen kanssa.

– Tiedäthän sinä itsekin miten se on. Jos muuttaisin takaisin, kaipaisin sitten vaan jotakin muuta, sanoo Timppa.

Mutta se, että asian kanssa oppii elämään, ei tarkoita, että se on unohdettava ja tungettava pois mielestä. Päinvastoin, huomaa Kai Latvalehto matkan aikana. Vasta löydettyään kotiin, ruotsinsuomalaisille juurilleen, hän tuntee olevansa kokonainen ihminen. Ei juureton, vaan juuria onkin kahdet.

Kai Latvalehdon ja hänen isänsä Taunon suhde on keskeinen osa kertomusta. Isäkin on tunkenut yhtä sun toista vintille pölyttymään. Sieltä löytyy se perimmäinen, häpeän leimaama syy Ruotsiin lähtöön, osuuskaupan rahat jotka menivät sekaisin omien kanssa. Eikä Tauno muista sitäkään, miten 13-vuotias Kai reagoi kun hän sai tietää että perhe muuttaisi takaisin Suomeen. Jotkin asiat on helpointa unohtaa.

Kun Tauno tapaa Göteborgiin jääneen nuoruudenystävänsä siirrymme hetkeksi takaisin 1970-luvun suurille elementtitalotyömaille ja saamme nähdä vilauksen siitä nuoresta, epävarmasta miehestä, joka Kain isä tuolloin oli.

– Me oltiin kyllä maailman parhaita, hän sanoo kaverilleen, ja ääni värähtää.

Kun hän sitten jätti Göteborgin, hän teki sen päästäkseen takaisin omille juurilleen, maahan jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, maahan, johon han kaipasi. Mutta Kai ei sinne kaivannut.

Kain ja hänen isänsä kertomus ei kuulu vain heille, eikä vain ruotsinsuomalaisille. Vuodenvaihteessa meitä ulkomailla syntyneitä oli Ruotsin väestörekisterissä 1 473 256. Jokaisella meistä on oma tarinamme.

Ruotsin hyvää tarkoittavassa poliittisessa keskustelussa monet haluavat tapetoida kaikki erot piiloon. Kaikki me olemme samaa puuta, ja jos emme sattuisi olemaan, on paras teeskennellä että kumminkin olemme. Ajatus on ehkä hyvä, mutta seuraukset ovat päinvastaiset: normaali on sama kuin ruotsalainen. Kaikki muu on poikkeama normista, vamma jota on mahdollisuuksien mukaan piiloteltava.

Näin ei ainoastaan unohdeta meitä kaikkia jotka arvostamme omaa taustaamme, näin myös vesitetään ja devalvoidaan koko ruotsalaisuuden käsite. Mikäpä siinä, olkoot kaikki ne jotka käyttävät Tukholman metroa ruotsalaisia, kuten Ympäristöpuolueen Åsa Romson on valtiopäivillä todennut. Mutta mitä ruotsalaisuus siinä tapauksessa tarkoittaa?

Eikö olisi parempi sopia, että kaikki me olemme samanarvoisia, riippumatta siitä, miltä me näytämme tai osaammeko sanoa sju sjösjuka sjömän taustaamme paljastamatta? Sillä ihmiset ovat erilaisia. Kaikki me olemme jostakin kotoisin. Eikä siinä ole mitään vikaa.

Sydsvenskan 2012-04-04

Lisää aiheesta

  1. Tosi hyvä artikkeli, muistutti aika hyvin mieleen koko elokuvan jonka näin reilu viikko sitten ja omaa historiaa on tullu mietittyä useamman kerran. Vahinko vaan, että en kyennyt katsomaan sitä yhdessä sisarusteni kanssa mutta ehkäpä joskus toiste. Tullenee telkkaristakin ennenpitkää.
    Kiitos kirjoituksestasi, Kalle!

Kommentarer inaktiverade.