Vladimir Nikolajevitšin ihmeelliset seikkailut

På svenska

Vladimir Vojnovitj presenterar sin självbiografi i Moskva.Vladimir Nikolajevitš Voinovitš: Avtoportret – roman mojei žizni (Omaelämäkerta – elämäni romaani), EKSMO, Moskva 2010.

Vladimir Voinovitš on vaarallinen kirjailija, vaarallinen muillekin kuin niille neuvostojohtajille, jotka yrittivät hiljentää hänet julkaisukielloilla, isolla ja pienemmälla kiusanteolla ja lopulta ajamalla hänet maanpakoon. Voinovitš selvisi kaikesta, palasi Venäjälle ja saavutti uskomattoman voiton: hän pakotti viranomaiset antamaan hänelle uuden asunnon, korvauksena siitä jonka hän Neuvostoliitosta lähtiessään menetti. Ja ennen kaikkea – häntä luetaan.

Kaikki eivät ehkä ole lukeneet Nobel-palkittua Solženitsyniä, mutta kaikki ovat lukeneet Voinovitšinsä. Kun kesällä 1991 ostin aikaisemmin kielletyn Sotamies Tšonkinin ensimmäisen neuvostopainoksen, sain pitää kirjasta tiukasti kiinni kunnes olin lukenut sen. Sen puoleen siitä oli kyllä muutenkin vaikea päästää irti. Sitten en nähnyt kirjaa moneen kuukauteen.

Sadanviidenkymmenentuhannen painos oli Sotamies Tšonkinille aivan liian pieni, ja ruman tummanruskea, huonolle, kellertävälle paperille painettu kirja oli loppuunmyyty hetkessä. Minun kappaleeni kierteli ystävillä, kavereilla, tutun tutuilla ja kuka tietää missä. Kun kirja lopulta tuli takaisin läpinäkyvään muovipussiin pakattuna, olivat sen kannet kuluneet ja selkä vino.

Tämä onkin Voinovitšissä vaarallisinta. Kun on kerran kirjan avannut, ei siitä enää voi päästää irti ennen viimeistä sivua. Matkalla sinne saa nauraa itsensä kippuraan monta kertaa, ja samalla oppii aivan huomaamatta ymmärtämään, kuinka neuvostoyhteiskunta todellisuudessa toimi. Tai ei toiminut. Niin kuin Venäjällä on tapana sanoa: jokaisessa vitsissä on vähän vitsiä. Ja loput totta.

Näin siinä taas sitten kävi. Voinovitš pilasi lomasuunnitelman. Aurinkomatkalle olin ottanut mukaan neljä pokkaria – dekkareita ja muuta lomalle sopivaa kevyenpuoleista lukemista. Vladimir Voinovitšin uutta, venäjänkielistä omaelämäkertaa en edes pakannut, se iso, paksu kirja oli aivan liian painava. Mutta mitäpä se auttoi, teksti kun kuitenkin oli mukana sähköisessä muodossa, sekä puhelimessa että lukulevyllä. Pokkareihin en ole vieläkään ennättänyt koskea.

Omaelämäkerta on nimeltään Avtoportret – roman mojei žizni (Omakuva – elämäni romaani), paperilla se ilmestyi alkuvuodesta, ja koostuu kronologisesti järjestetyistä lyhyistä ja vähän pidemmistä muistikuvista. Kirja alkaa sanoin ”Только прожив много лет, начи­на­ешь всерьез понимать, что жизнь дейс­т­ви­тельно коротка.” – ”Vasta kun on elänyt monia vuosia alkaa kunnolla ymmärtää, että elämä todellakin on lyhyt.”

Войнович: АвтопортретKovin erityisen lyhyt Voinovitšin elämä ei tosin ole ollut – ainakin hän on ehtinyt saattaa hautaan kaikki Venäjän vallanpitäjät Stalinista Jeltsiniin, kasvanut Tadžikistanissa ja Ukrainassa, ollut sotapalveluksessa Puolassa, asunut Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä hienossa kirjailijatalossa Moskovassa, naapureinaan kantelijoita, KGB-väkeä ja entisiä Gulagin vankeja.

Itse Voinovitš ei koskaan joutunut telkien taakse, mutta hänen ensimmäisiä lapsuudenmuistojaan on isä, joka yhtäkkiä katoaa ”työmatkalle”, eikä sitten tulekaan takaisin vuosikausiin. Isä oli pienessä piirissä uskaltautunut sanomaan, että täydellistä sosialismia on vaikea saavuttaa kapitalismin piirityksessä. Tuomio oli viisi vuotta vankileiriä.

Turvallisesta Tadžikistanista pikku Volodja muutti sukulaisten luokse Ukrainaan sopivasti operaatio Barbarossan jalkoihin. Ukrainassa hän näki ensimmäistä kertaa vesivessan ja keskuslämmityksen, jotka molemmat olivat uskomattomia ylellisyyksiä 40-luvun Neuvostoliitossa. Siellä hän tapasi myös isänsä, joka oli hädin tuskin ennättänyt vapautua vankileiriltä ennen kuin hänet lähetettiin rintamalle. Muu perhe pakeni pommitusten alta itään. Saksalaisia ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä Volodjan äiti oli juutalainen.

Täysiä karjavaunuja, pako kuuman ja kuivan aron yli härkäparin vetämissä vankkureissa, nälänhätä, lapsia vaanivia kannibaaleja – Vladimir Voinovitšin elämä toisen maailmansodan aikana oli samanlaista kuin miljoonien muiden lasten, mutta toisin kuin useimmat muut hän muistaa ja osaa kertoa omista kokemuksistaan, kaunistelematta ja liioittelematta.

Toki Voinovitš mielellään tarinoi omista uroteoistaan, mutta hän ei unohda myöskään vähemmän imartelevia sattumuksia. Mukana ovat nekin hienot juhlapäivälliset Harvardissa, joiden aikana hän joi itsensä liki konttauskuntoon, piti huolen siitä, että muut joivat yhtä paljon, ja kopeloi vieressään istunutta nuorta, naispuolista tutkijaa. Yliopisto muutti suunnitelmiaan eikä tarjonnutkaan hänelle paikkaa täyspäivätoimisena kirjailijaluennoitsijana.

Mutta se oli 1980-luvulla. Sitä ennen Vladimir Voinovitš kouluttautuu huonekalupuusepäksi, ammattiin, josta hän ei ole pätkääkään kiinnostunut – mutta ammattikoulussa saa ilmaiset ateriat, ja se ratkaisee valinnan sodanjälkeisessä köyhässä, kurjassa ja hajalle pommitetussa Ukrainassa. Hänestä tulee myös taitava purjelentäjä, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin lentäjän uralla – osin siksi, että hän on käynyt koulua vain muutaman vuoden, mutta ennen kaikkea siksi, että itš-loppuinen sukunimi kuulostaa epäilyttävän juutalaiselta. (Todellisuudessa nimi on serbialaista perua.)

Vladimir Vojnovitj ca. 1934, fotograferad av sin pappa som ännu inte hade gripits.Neljän vuoden sotilaspalvelus ”ystävällismielisessä” Puolassa (jossa kaikki yhteydet paikallisiin asukkaisiin on kielletty turvallisuussyistä) antaa Voinovitšille reilusti materiaalia Tšonkin-romaaniin. Armeijassa hän myös huomaa osaavansa kirjoittaa vähintään yhtä hyviä värssyjä kuin kaverinsa, yksi hänen runoistaan julkaistaan lehdessä, ja Voinovitš päättää ryhtyä suureksi runoilijaksi.

Armeija-ajan jälkeen Voinovitš haluaa tulla tunnetuksi pääkaupungissa. Kirjallisuusinstituuttiin hän ei tietenkään itš-nimisenä pääse, mutta lähtee silti Moskovaan, nukkuu puistonpenkeillä ja piiloskelee poliisia. Pääkaupungissa kun ei saa oleskella ilman propiskaa eli rekisteröintiä, propiskaa ei saa jos ei ole töitä, ja töitä ei saa jos ei ole propiskaa.

Lopulta löytyy raskas ja huonosti palkattu ratatyöläisen homma, luontaisetuna petipaikka makuusaliksi muutetusta karjavaunusta. Rautatieläisten kirjallisuuspiirissä Voinovitš on ainoa oikea rautatieläinen. Seuraava pysäkki uraputkessa on rakennustyömaa. Työnjohtaja juopottelee aamusta iltaan ja työväki kilpailee siitä, kuka saa lyötyä mäsäksi suurimman määrän tiiliskiviä, ikkunaruutuja ja muuta rakennusmateriaalia.

Suuri läpimurto tapahtuu vuonna 1960, kun Voinovitšillä on pätkätyö radion toimituksessa. Hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kosmonauteista kertovaan lauluun tekstin, koska aikaa on vain kaksi viikkoa, mikä ei suurten runoilijoiden mielestä riitä mihinkään. Voinovitš tuo tekstin seuraavana päivänä, ja laulusta tulee suuri menestys radiossa. Levytyksestä ei tule mitään, koska Voinovitš kieltäytyy tekemästä muutoksia tekstiin.

Kun Juri Gagarin ammutaan kiertoradalle vuonna 1961, hän laulaa Voinovitšin tekstittämän laulun avaruudessa, Nikita Hruštšev siteeraa tekstiä, ja yhtäkkiä levytys voidaankin tehdä. Aivan ilman sensuuria ei silti selvitä, kun levytetyn laulun kuullut kosmonautti väittää etteivät oikeat kosmonautit koskaan tupakoi. Myöhemmistä levytyksistä sanat ”Давайте-ка, ребята, закурим перед стартом” (”Otetaanpas pojat savut ennen lähtöä”) poistetaan. Uudessa versiossa savuttomat kosmonautit tupakoinnin sijasta laulaa lurauttavat ennen lähtöä.

Samoihin aikoihin kirjallisuuslehti Novyi Mir julkaisee Voinovitšin ensimmäisen proosakertomuksen, ja pian hänet valitaan Neuvostoliiton kirjailijaliittoon. Jäsenkirja on hänen matkalippunsa tähtiin ja ylelliseen elämään Neuvostoliiton 1960-luvulla mahdollistamissa rajoissa: ensin moottoripyörä, sitten hieno huoneisto kirjailijaliiton talossa ja käytetty, Zaporožets-merkkinen auto. Mutta tavoilleen uskollisena Voinovitš ei pysty pitämään suutaan kiinni,vaikka hänelle maksetaan nimenomaan siitä. Tšonkin-romaanin ensimmäinen osa, neukkumallinen Švejk, alkaa kiertää samizdatina, vuotaa lopulta länteen, ja länsisaksalainen emigranttikustantamo julkaisee kirjan ilman tekijän lupaa. Voinovitš joutuu epäsuosioon ja painostetaan muuttamaan ulkomaille, ensin Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin.

Voinovitšin omaelämäkerta koostuu vaihtelevan pitkistä teksteistä jotka kaikki ovat yhtä elämänläheisiä – uskomattoman kirkkaita muistikuvia aikaisilta lapsuusvuosilta 1930-luvun alun Neuvostoliitossa, Amerikan-vuosilta sekä lopulta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä taistelusta Moskovan-asunnon palauttamiseksi ja juonittelusta uuden Venäjän kirjallisessa maailmassa, joka ei näytä juurikaan eroavan Neuvostoliiton kirjailijaliiton byrokraattisista peleistä.

Kaikissa kertomuksissa on oma viehätyksensä, sotapalveluksen järjettömyyksistä aina nuoren, lupaavan neuvostokirjailijan tapaamiseen Moskovan-vierailulla olleen Sartren kanssa. Ennen tapaamista Voinovitš lukee kotiläksynsä ja ihastuu eksistentialismiin, mutta toteaa että Sartren näytelmät ovat olemattoman kehnoja. Tapaamispaikka on Neuvostoliiton kirjailijaliiton toimisto, jonne Sartre saapuu Simone de Beauvoir sekä Lena-nimisen tulkin seurassa. ”Sartren yhteistyö Lenan kanssa sai aikaan heidän tyttärensä Mašan, joka nykyisin asuu Pariisissa”, toteaa Voinovitš lakonisesti.

Kyvyttömyys kumartaa suurille ja mahtaville on antanut suunnan Voinovitšin elämälle alusta loppuun. Kun hän nyt 78 vuoden iässä julkaisee omaelämäkertansta, ei hänellä ole mitään syytä sen enempää kaunistella totuutta kuin ilkeillä ilkeilyn vuoksi. Hän kertoo yksinkertaisesti siitä, minkä on itse kokenut, eikä sulje suutaan sellaisistakaan asioista, joita päähenkilöihinsä liioitellulla kunnioituksella suhtautuvat kirjoittajat ovat pitäneet sopimattomina mainita.

Voinovitšin kirja näyttää toisen puolen Hruštševin suojasään suuren sankarin, kirjallisuuslehti Novy Mirin legendaarisen päätoimittajan Aleksandr Tvardovskin elämästä. Tvardovski julkaisi lehdessään Solženitsynin ”Ivan Denisovitšin päivän”, mutta hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut ja äärimmäisen tarkkakorvainen puoluejohdon pienimmillekin signaaleille. Voi olla, että Novy Mirin toimituksen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta ja sisäisistä hierarkioista on kirjoitettu muita, yhtä kiinnostavia muisteluita, mutta Voinovitšin kuvaus on paras jonka itse olen lukenut. Hänen kertomuksensa kuolemankalpeasta, epäsuosioon joutuneesta Tvardovskista, joka puku päällään ja solmio suorassa istuu työhuoneessaan odottamassa puhelua Kremlistä on traaginen. Puhelua ei koskaan tule.

Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut on ilmestynyt suomeksiksin, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, toisin kuin äskettäin venäjäksi ilmestynyt jatko-osa, jossa on selvä hutiloiden tehdyn tuntu. Mutta jos aikoo lukea vain yhden Voinovitšin kirjoista, valinta on helppo. Omaelämäkerta on hänen suuri teoksensa, sen hän on kirjoittanut sydänverellään.

Teksti on julkaistu Literarus-lehdessä.