i Suomeksi

Mistä järkäleet on tehty

Unio MysticaJoku viikko sitten sain lahjaksi Panu Rajalan tuoreen Waltari-elämäkerran, ja nyt viikonloppuna ennätin lopulta sen lukeakin. Kyllä kannatti.

Waltaria aloin lukea jo kuudennella tai seitsemännellä luokalla, ihan varmaksi en muista. Sinuhen vanhan painoksen sain lainaksi mummolta ja luin sen risaksi, 1940-luvun materiaalipulassa kirjan selkä oli tehty kehnonpuoleisista aineksista. Sisältö oli eri luokkaa. Luin kirjan kaksikin kertaa melkein yhteen menoon, ja äidinkielentunnilla pidin siitä pöhötautisen esitelmän, joka sai luokkakaverit haukottelemaan, eikä kaksoistunnin ensimmäinen puolisko riittänyt.

Muutkin Waltarin järkäleet tuli sitten luetuksi muutamaan kertaan. Nuori Johannes oli iloinen yllätys ilmestyessään vuonna 1981, kun olin kuudentoista vuoden ikään jo lukenut kaikki silloisen mielikirjailijani historialliset teokset vähintään yhden kerran. Kehuttuja pienoisromaanejakin olin yrittänyt, mutta eivät ne siinä iässä auenneet. Nyt Panu Rajalan Unio Mystican suljettuani nappasin heti kirjahyllystä Waltarin Koiranheisipuun ja luin sen uusin silmin.

Waltari itse oli tähän asti ollut minulle tiiliskiviensä kaltainen järkälemäinen suurmies, eikä minulla oikein ollut mitään käsitystä hänen teostensa suhteesta hänen omaan elämäänsä ja kehitykseensä. Enpä kyllä ole niitä lukenutkaan kohta pariinkymmeneen vuoteen. Rajalan teos antaa mahdollisuuden nähdä tämän julkisivun taakse ja tutustua Waltariin ihmisenä. Ja hänhän onkin jotain aivan muuta kuin se myhäilevä, kiltin mutta vähän saamattoman oloinen setä, joka kirjojen suojapapereissa hymyilee.

Saamattomuus on nimittäin varmaan viimeinen asia, josta Waltaria voi moittia, vaikka hän itse niin tekikin, jos onnistui pitämään muutaman välipäivän kirjoitettuaan ensin vaikkapa Sinuhen kolmessa kuukaudessa, vaimonsa sukutilan vinttikomerossa, ilman muistiinpanoja. Ja iltapuhteina pitkiä kirjeitä rakastajattarelleen Turkuun.

Näitä nuorena naimisiin menneen kirjailijan muusia kirjasta löytyykin melkein joka luvusta, samoin ryyppyputkia ja intensiivisen työkauden päätteeksi tarvittavia jäähdyttelyvaiheita hermoparantolassa. Kun elämä sitten vanhemmiten tasaantui ei kirjojakaan enää tahtonut syntyä. Mutta siihen asti tahti oli välillä aivan uskomaton. Lehtijuttuja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja sen sellaista sälää tuntui syntyvän vasemmalla kädellä, samalla kun suuret romaanit kypsyivät kirjoituskelpoisiksi putkahtaakseen sitten yhtäkkiä kirjoituskoneesta.

Hurjinta taisi työtahti olla välirauhan ja jatkosodan aikana, kun Waltari oli propagandakoneiston palveluksessa, tehtaili tarvittaessa puolessa tunnissa, muutaman lauseen ohjeilla Ilta-Sanomiin asiantuntevan pääkirjoituksen täysin tuntemattomasta aiheesta, kaiveli iltaisin salaisia tiedusteluarkistoja, kirjoitti niiden pohjalta tilaustyönä uskomattoman tarkan kuvauksen Baltian maiden tilanteesta Neuvostoliiton ikeen alla, ja ennätti vielä tehdä omiakin töitään. Mutta tämäkin kausi päättyi tietysti aikanaan hermoparantolaan – ja lapsuusaikaisen ihastuksen uuteen tulemiseen, josta Waltari aikanaan avoimesti ja kauniisti kertoi Koiranheisipuussa. Julkaisemista vuonna 1953 kirjoitettu pienoisromaani tosin sitten sai odottaa vuosikymmenen.

Joku arvostelija moitti Rajalaa siitä, että tämä vain latelee faktoja peräkkäin, eikä ollenkaan ”pohdi rajallisista lähteistä saatuja tietoja”. En ole samaa mieltä. Pohdintaa on Rajalan kirjassa juuri sopivasti, vaan ei liikaa. Hyvä että lukijakin saa ajatella itse, eikä kaikkea väännetä rautalangasta. Tämän kirjan luettuani ainakin minä haluan mennä takaisin alkulähteille ja lukea vähitellen uudestaan sekä Waltarin järkäleet että vähän muutakin, ehkä ennen lukematontakin.

Mutta kaksi vikaakin Rajalan kirjassa kyllä on. Ensinnäkin se on vähän turhan järkälemäinen, ei sisällöltään, vaan aivan fyysisesti. Turhan raskas pidellä sängyssä lukiessa. Ja toiseksi Rajala ärsyttävän usein käyttää possessiivisuffiksia ilman pronominia (”Mika Waltari ja vaimonsa Marjatta”), mutta sehän alkaa kai nykyisin olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Lisää aiheesta:

  1. Hieno kirja tämä tosiaan on, mutta tuo fyysinen painavuus hankaloittaa kirjojen lukemista arkielämässä. Toisaalta, jos tämä kirja olisi julkaistu kahtena osana, olisi siitäkin kaikkea harmi. Toinen osa saattaisi unohtua ja hävitä ja mitenkäs sitten kävisi. Pehmeäkantisena näin iso opus olisi myös hankalalukuinen.

    Mielenkiintoisia aiheita täällä blogissasi!

Kommentarer inaktiverade.