i Suomeksi

Passit ja piilosuomalaiset

Tässä muutama päivä sitten, kun olin taas tavan mukaan viemässä 8-vuotiasta Alvaa ratsastamaan, kuulin yllättäen jonkun puhuvan suomea. Täällä Skoonessa ei suomea kuule ihan joka päivä, mutta vielä yllättävintä oli se, että suomen puhuja oli tuttu nelikymppinen mies, jonka tytär on samassa ratsastusryhmässä Alvan kanssa. Tapaan miehen melkein joka torstai ainakin ohimennen, ja joku sana on silloin tällöin vaihdettu, mutta ei ole tullut mieleenkään, että mies voisi olla Smoolantia kauempaa kotoisin.

Kun hevoset oli satuloitu ja ratsastustunti alkanut, juttelin tämän piilosuomalaisen ja hänen äitinsä kanssa vähän lisää. Äiti oli tällä kertaa mukana katsomassa pojantyttären ratsastusta, ja kovin monen muun kanssa tämä tosiaankin Smoolannissa syntynyt ja kasvanut piilosuomalainen ei suomea puhunut. Ei tyttärensäkään kanssa, vaimo kun ei kuulemma suomen kielestä paljon piittaa.

Mies sanoi toki kuulleensa, että minä puhun Alvalle suomea, ja mietin ensin miksei hän ollut sanonut mitään omasta suomalaisuudestaan. Vaan miksipä olisi? Olinhan minäkin nähnyt, että kurssin osanottajalistassa oli suomalainen nimi, mutta enpä ollut välittänyt ottaa selvää, kenen nimi se oikein oli. Eipä vain ollut kiinnostanut.

Ensi vuonna tulee täyteen kaksi vuosikymmentä siitä kun meikäläinen ensimmäistä kertaa muutti Ruotsiin. Vaikka välillä on tullut asuttua muuallakin, Suomessakin toista vuotta, ei siitä enää pääse mihinkään että lähes koko aikuisikä on tullut vietettyä Ruotsinmaalla. Suomi alkaa tuntua melkein vieraalta maalta, ja ihan kuin merkiksi siitä Suomen passikin napsahti tässä äskettäin halki, vaikka voimassaoloaikaa pitäisi olla vielä monta vuotta jäljellä. Kuvasivu irtosi muusta passista juuri sopivasti ennen kuin olin ennättänyt hommata passiin Venäjän viisumin työmatkaa varten.

Tähän asti olen aina ulkomailla ollut suomalainen ja Ruotsin passi on ollut varalla. Nyt oli pakko tehdä toisin päin ja matkustaa Venäjälle ruotsalaisena. Vaan Sosnovyi Borin ydinvoimalalle pyrkiessäni olin sitten taas suomalainen, kun olin ennättänyt tilata sen kulkuluvan Suomen passille. Onneksi ei teipillä kokoon kursittu passi hajonnut venäläisen turvamiehen käsittelyssä.

Kun oli päästy takaisin koti-Ruotsiin, piti ruveta miettimään miten tämän suomalaiseen identiteettiin tulleen särön voisi korjata vähän pysyvämmin. Silloin Suomi alkoi tuntua entistäkin kaukaisemmalta.Tämän sittemmin haljenneen passin sain aikoinaan hommattua Malmön konsulaatin kautta, mutta nyt sain kuulla, että vaihtopassia pitääkin käydä anomassa Tukholmassa tai Göteborgissa asti. Uudet passit kun ovat niin hienoja ettei niiden anominenkaan onnistu ilman erityislaitteita, ja sellaisia ei Malmön kunniakonsulaattille ole riittänyt. Ei se vielä mitään, Göteborgissa tulee silloin tällöin käytyä appivanhempien luona. Vaan konsulaattipa on tietysti auki vain työpäivinä. Pitääkö ihan vapaapäivä ottaa suomalaisena pysyäkseen?

Ja vanha suomalainen ajokorttikin alkaa vedellä viimeisiään, kohta en enää edes itse tunnista itseäni kuvasta. Sitä ei ylipäätään pysty enää uusimaan Suomeen muuttamatta, joten kai sitä on pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja vaihtaa kortti ruotsalaiseen.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Passiasioita miettiessämme ennätimme käydä koko perheen voimin Teneriffalla, kaikilla Ruotsin passit kourassa. Delfiinisafarilla paatin espanjalainen opas sanoi silti ”mitä kuuluu”, ”kiitos” ja ”näkemiin” selvällä suomen kielellä, ja autovuokraamossa väitin asiaa yhtään pohtimatta tulevani Suomesta, kun sitä minulta kysyttiin. En kyllä tiedä miksi, siitä on sentään aika pitkä aika kun Suomessa olen edes käväissyt.

Ja tässä toissapäivänä saunassa istuessa tuli mieleen, että Suomi on lähempänä kuin luulinkaan. Onhan se suurlähetystö Kööpenhaminassakin, ja sinne pääsee junalla kolmessa vartissa. Kai sen passin sieltäkin saa. Ja torstaina kun on taas ratsastustunti menen uhallanikin juttelemaan sen piilosuomalaisen kanssa. Suomeksi.

[Sisuradio 19.11]