i Suomeksi

Kuka pelkää kenen kieltä?

Ruotsin hallitus harrastaa rasismia. Tätä mieltä on ainakin kirjallisuustieteen professori Ebba Witt-Brattström. Rasistista hallituksen politiikassa on se, että niinsanottuun kotikielenopetukseen pannaan himpun verran lisää rahaa. Nämäkin rahat pitäisi Ebba Witt-Brattströmin mielestä panna ruotsin kielen opetukseen, koska muussa tapauksessa maahanmuuttajat syrjäytyvät entisestään. Ruotsissa pitää ennen kaikkea osata ruotsia, sanoo Ebba Witt-Brattström.

Televisiokeskustelussa esitetystä mielipiteestä syntyi aikamoinen kohu, ja Ebba Witt-Brattströmiä itseään syytettiin, vastavuoroisesti, rasismista ja kielifasismista. Tällaiset syytteet hän torjui loukkaantuneena: hänen isänsä kun oli antifasisti ja molemmat vanhemmat kun ovat ulkomaista syntyperää. Hm.

Rasismi on kova sana jota ei pidä käyttää ilman hyviä perusteita, joten pistän sen nyt pussiin ja pussin suun kiinni. Mutta mitä ihmeen tekemistä Ebba Witt-Brattströmin tai kenenkään muunkaan syntyperällä on asian kanssa? Eikö rotuennakkoluuloja voi olla kenelläkään jonka vanhemmat ovat syntyneet ulkomailla?

Mutta eihän Ebba Witt-Brattström mitään ihmeellistä itse asiassa sanonut. Ruotsin kieli ja niin sanotut kotikielet ovat toistensa vastakohtia, kaikkihan sen tietävät. Tila pienen lapsen pääkopassa on rajoitettu, ja jos sinne yritetään ruotsin lisäksi tunkea jotakin muutakin kieltä, tulee ruotsin kieli tietysti toisesta korvasta ulos. Niinhän sen täytyy olla?

Tämä on tietysti täyttä hölynpölyä, ja sen tietävät kaikki kaksikielisyystutkijat. Ihan varmoja ei ilmeisesti vielä olla siitä, onko lapsille kaksikielisyydestä paljon muutakin hyötyä kuin kahden kielen osaaminen, vai onko muun älyllisen kehityksen kannalta yhdentekevää osaako lapsi yhtä vai kahta kieltä. Mutta kukaan vakavasti otettava tutkija ei enää kehtaa väittää, että kahden kielen oppimisesta sinänsä voisi olla mitään haittaa. Muuta kuin yksikielisten itsetunnolle ehkä.

Vaan tutkimustieto on yksi asia ja käytäntö ihan toinen. Kun minun Ville-poikani vuosi sitten aloitti kolmannen luokan saimme tietää että hän tietysti joutuisi erityistestiin, jossa selvitettäisiin, kuinka hyvin hän oikeastaan osaa ruotsia. Kun ihmettelimme miksi, saimme lohduksemme kuulla, että kaikki lapset, joiden vanhemmista jompikumpi on ulkomaista sukujuurta, joutuvat samaan kokeeseen. Nekin, jotka koskaan tapaa ulkomaalaista vanhempaansa. Joten mistään ennakkoluuloista kaksikielistä Villeä kohtaan ei tietenkään voinut olla kyse.

Eipä tietenkään. Ja sen ruman ärrällä alkavan sananhan panin pussiin ja siellä se pysyköön. Mutta kun luokan 21 oppilaasta vain kahdeksalla on täysin ruotsalaiset vanhemmat, tuntuisi järkevämmältä valita testattavat jollakin muulla kriteerillä kuin syntyperän perusteella. Olisiko liian radikaalia ajatella että testattaisiin ne, joilla on havaittu vaikeuksia ruotsin kielessä, ihan mahdollisesta muusta kielitaidosta piittaamatta?

Ruotsissa on hyvä osata ruotsia, väittää Ebba Witt-Brattström. Hyvä on, mutta kuka väittää vastaan? En minä ainakaan. Vaan kun kirjallisuustieteen professori Ebba Witt-Brattström vetää yhtäläisyysmerkit hyvän ruotsin kielen taidon ja kirjallisen sivistyksen välille tekee mieli poistaa varmistin pistoolista.

”Att vara rädd för svenska språket och litteraturen är att neka människors rätt att, oavsett ursprung, uppleva sig som subjekt i sitt eget liv”, kirjoitta Ebba Witt-Brattström Dagens Nyheterin debattisivulla. Niin että mitä? Eikö itseään voi ilmaista muulla kielellä kuin ruotsiksi? Eikö merkittävää kirjallisuutta ole olemassa muilla kielillä kuin ruotsiksi?

Tuskinpa kukaan ruotsin kieltä Ruotsissa pelkää. Mutta monet Ruotsissa pelkäävät selvästikin muita kieliä. Yksi kieli, yksi mieli, kirjoitti August Ahlqvist 1800-luvun puolivälissä. Ehkä alunperin ruotsinkielisen Ahlqvistin runoja olisi nyt aika tehdä tunnetuksi Pohjanlahden tällä puolella, kiitollista yleisöä tuntuisi löytyvän.

On toki totta, että monella Ruotsissa asuvalla ja täällä syntyneelläkin olisi ruotsin kielen taidossa parantamisen varaa. Mutta se, joka etsii huonon ruotsintaidon syitä äidinkielenopetuksen liian isoista määrärahoista, etsii kyllä väärästä paikasta. Ja se, joka etsii syrjäytymisen ensisijaisia syitä huonosta ruotsintaidosta, saattaa myös olla väärillä jäljillä. Tai… kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Sisuradio, toukokuu 2006