i Suomeksi

Sarajevolainen Tampereen esperantokongressissa

Pakolaisen elämä olisi katkeraa

TAMPERE (KU)

Tampereelle henkensä kaupalla Sarajevosta matkustanut Bosnian esperantoliiton sihteeri Sefik Rizvanovic ei halua liioitella taipaleen riskejä – Sarajevoon jääminen olisi ollut vaarallisempaa. Silti Rizvanovic ei epäröi paluutaan Sarajevoon.

Rizvanovic on KU:n lukijoille tutun Senad Colicin läheinen ystävä, ja alun alkaen molempien oli määrä osallistua Tampereen esperantokongressiin. Colic ei kuitenkaan halunnut jättää perhettään kolmeksi viikoksi lasten järkytyttyä lähelle osuneesta tuhoisasta kranaatista.

-Meitä oli lähdössä useampiakin, mutta kukaan ei lopulta halunnut jättää perhettään kongressin ajaksi, joten minä matkustin yksin, kertoo Rizvanovic, jonka perhe on turvassa Sloveniassa.

Itse Rizvanovic ei kaipaa pakolaisen osaa, vaan palaa heti takaisin Sarajevoon. Kun perhe ja suurin osa suvusta on pakolaisena, jonkun on Rizvanovicin mielestä pysyttävä Sarajevossa, jotta kaupunkiin olisi helpompi palata sodan joskus päätyttyä. Aivan pian ei Rizvanovic tosin usko sodan loppuvan.

-En halua elää pakolaisena vieraassa maassa. Pakolaisen elämä on raskasta, kolme veljeäni ovat pakolaisia, joten tiedän, mistä puhun. He ovat onnistuneet pakenemaan yhdessä perheidensä kanssa, mutta onnellisia he eivät ole, sillä he ovat menettäneet kaiken. Se, että minä asun yhä Sarajevossa, on heillekin tärkeää. Minussa heillä on yhä jonkinlainen kiintopiste, ja hekin haluavat jonakin päivänä palata.

-Tietysti minun olisi helppo muuttaa Sloveniaan vaimoni ja poikani luokse, mutta hekin ymmärtävät, että minun on pysyttävä kotikaupungissamme. Haluan pitää bosnialaiset juuremme hengissä, se on minun tehtävänäni.

Kaupungista tunnelin läpi

Piiritetystä Sarajevosta Rizvanovic pääsi ulos salaisen, kapean tunnelin kautta. Rizvanovic on käyttänyt tunnelia aikaisemminkin, muistona edellisestä kerrasta hänellä on päälaessaan ommellun haavan jättämä arpi.

Tunnelin kautta pääsee esikaupunkiin piiritysrenkaan ulkopuolelle, josta on kymmenen tunnin patikkamatka Igman-vuoren yli. Osan matkasta Rizvanovic onnistui taittamaan kuorma-auton kyydissä.

-En itse osannut pelätä, kun en tuntenut vaaroja, mutta jälkikäteen auton kuljettaja sanoi pelänneensä toden teolla muutamalla tieosuudella, joilla usein ammutaan. Tie on todella kapea ja mutkitteleva, ja eteneminen on hidasta, joten autokyydillä kulkeminen ei ole sen turvallisempaa kuin jalan kiipeäminen, vaan ehkä vielä vaarallisempaa.

Vuoren toiselta puolelta Rizvanovic jatkoi matkaa rannikolle ja meritse Italiaan. Roomassa hän odotti Suomen viisumia pari päivää, ja lensi sitten Suomeen yhdessä italialaisten esperantistien ryhmän kanssa.

Tampere antoi voimia

Rizvanovicin mielestä on tärkeää, että vähintään yksi Bosnian esperantoliiton edustaja osallistui Tampereen maailmankongressiin, koska esperantoliike on kiinteä osa Bosnian kulttuurielämää, mutta neljään vuoteen Bosnian edustajia ei kansainvälisissä kokouksissa ole nähty.

Tampereella Rizvanovic on kertonut Bosnian tapahtumista muille maailmankongressin osanottajille ja suomalaisille tiedotusvälineille. Mitään erityisen suurta riskiä Rizvanovic ei Sarajevosta lähtiessään katso ottaneensa.

-En sanoisi, että Suomeen tulo on erityisen vaarallista, päin vastoin, ne jotka jäivät Sarajevoon ottivat suuremman riskin kuin minä. Suomessa on turvallisempaa, ja Sarajevosta lähtö antaa mahdollisuuden muutamaan rauhalliseen päivään.

-Kun olen ollut Tampereella koko viikon, tunnen kuin olisin hieman parantunut vaikeasta sairaudesta, olen saanut tuntea vapauden ja rauhan tuoksun, elää sitä, mitä te kutsutte tavalliseksi elämäksi. Toivon, että näinä päivinä olen onnistunut keräämään lisää voimia Sarajevossa asumiseen.

-Kun palaan kotikaupunkiini, palaan kuin toiseen maailmaan, jossa tärkein tehtävä on yksinkertaisesti hengissä pysyminen.

Niin uskomattomalta kuin se vaikuttaakin, myös elämään piiritetyssä kaupungissa voi tottua, joskin jokainen reagoi rasituksiin omalla tavallaan. Rizvanovic kertoo, että raskaiden pommitusten aikana hän itse nukkuu syvää unta.

Julmaa peliä

-Joillekin ehkä tulee yllättäen kova vessahätä, kun ensimmäiset kranaatit putoavat, minua taas alkaa nukuttaa. Minä nukun pommitusten aikana kuin tukki, ehkä se on jonkinlaista pakoa todellisuudesta. Jotkut taas eivät pysty nukkumaan päiväkausiin ja ovat hirvittävän väsyneitä.

-Tulitukseenkin kyllä tottuu, jos kranaatteja ammutaan joka päivä, niihin alkaa suhtautua rauhallisesti, mutta vaikeinta on epävarmuus. Jos tulitus loppuu, tuntuu kuin se olisi syötti, jolla meitä houkutellaan ulos, töihin, vesiposteille, mutta koskaan ei tiedä, milloin ammunta alkaa uudestaan.

-Päivittäin meitä kuolee viisitoista, tai seitsemäntoista, joinakin päivinä taas ketään ei tapeta. Kun kuulemme uudesta tutusta uhrista, ajattelemme, että hänen ei onnistunut välttää vihollisen asettamaa syöttiä.

-Se on kuin peliä. Me laskemme todennäköisyyksiä. Asukkaita on 300 000, ja jos joka päivä tapetaan keskimäärin kymmenen, hengissä pysymisen mahdollisuus on helppo laskea. Mutta kun kranaatti osuu, kuoleman todennäköisyys nousee sataan prosenttiin, vaikka se hetkeä aikaisemmin olisi ollut promillen tuhannesosa.

KALLE KNIIVILÄ
Kansan Uutiset, elokuu 1995